MAAHISTEN MAASSA

matkapäiväkirja reissusta Islantiin 9.8.-29.8.2003
pyörät BMW F650 GS -00 ja R80 GS -92

9.8. lauantai, lähtö

Lähtöpäivä alkoi kiireisellä hyörinällä, kuten aina. Työruuhkaa oli purettu tähän asti kiivaasti ja mitä vielä oli tekemättä sai jäädäkin. Kaikki tavarat matkaa varten oli pakkaamatta ja osa vielä pesemättäkin. Lisäksi oli vielä vieraita tulossa käymään. Aivan valmistautumattomia emme sentään olleet. Uusia retkivarusteita oli hankittu jo hyvissä ajoin: makuupussit, makuualustat, uudet hienot vaelluskengät… Eniten mietitytti kuinka tarkenisimme, Suomessa kun oli ollut oikea hellekesä ja netin mukaan Islannissa lämpötilat olisivat päivällä 6-15 astetta, jos säilyisivät ennallaan. Mutta ostetaan periltä sitten lämmintä villavaatetta lisäksi, jolleivät mukana olevat vaatteet riitä. Mahdollisimman vähin varustein on tarkoitus lähteä. Makuupussit ovat se arveluttavin osuus. Ostimme sellaiset motoristin unelmat, jotka menevät pienempään tilaan kuin litran limsapullo, mutta joille silti luvattiin "extremenä" soveltuvuus plus viiden asteen oloihin…no pianhan se nähdään mihin kelpaavat. Iltapäivällä käväisimme vielä tuttuun tapaan Ismon vanhemmilla lähtökahvilla ja pian sen jälkeen pääsimme matkaan. Tiina jää Mikon kanssa taloa pitämään. Koiristamme Papu jäi Tiinalle hoitoon ja Cindy matkusti Velkualle jo torstaina. Lähtöaikaan ilma on melko lämmin ja aurinkokin paistaa. Ajamme pieniä ja vielä pienempiä teitä kohti Turkua ja SeaWindin terminaalia. Lähtö kotoa tapahtui tarkalleen klo 16.38, joten olimme satamassa hyvissä ajoin ennen määrättyä "tuntia ennen laivan lähtöä". Paikalla odotteli jo yksi motoristipariskunta, olivat matkalla Tanskaan. Pian seuraamme liittyi vielä toinenkin pari motoristeja, he matkalla Gotlantiin. Viimeisenä saapunut pari seuraili jutustelua sivummalta, joten heidän määränpäästään ei tullut puhetta. Vaikka olimme paikalla todella hyvissä ajoin, pääsimme laivaan lähes viimeisinä. Alkoi tulla jo kylmäkin. Heti hyttiin päästyämme huomasimme laivan olevan jo liikkeellä. Lähtöaika oli 21.45. Vaihdoimme nopeasti vaatteet ja kävimme ruokalassa syömässä. Ismo otti varsinaisen aterian (ruoka oli kylmää, muuten kohtalaisen hyvää), minä söin vain jogurtin ja join kahvin. Ei oikein ruoka maittanut kun oli koko päivän mättänyt kakkua ym. ja vielä ennen lähtöä kanaa ja riisiä. Äsken matkalla hyttiin poikkesimme ostamassa kivennäisvettä ja karkkia ja sitten vain löhöilemään. Kohta suihkuun ja aa-tuutilullaa. Täysikuu paistaa ikkunasta meren yllä köllöttäen. Hieno alku matkalle.

10.8. sunnuntai, Ruotsin läpi Norjaan

Aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena. Yö oli kulunut torkkuessa, nukkuessa ja valveilla. Häpeä tunnustaa, mutta taas oli pieni pelko takaraivossa, kuten aina näillä laivoilla. Mitenkä sitten siellä Islannin vesillä? Kello oli soimassa seitsemältä, jotta ehtisimme aamupalalle, mutta jo puolelta nousimme ylös ja pikkuhiljaa läksimme katsomaan joko aamiaistarjoilu olisi alkanut. Tapasimme eiliset "matkakumppanit" ja aamiainen sujui mukavasti rupatellen. Tukholman saaristo näyttää parhaat puolensa ja aamu tuntuu muutoinkin mukavalta. Tänään lähdemme kohti Osloa tai oikeammin Drammenia. Miten pitkälle ajamme selviää päivän mittaan. Ajoimme Karlstadiin. Siinä oli mitta täysi aakeeta laakeeta, suoraa tietä ja motaria. Koukkasimme pohjoiseen Kil´iin ja Torsbyhyn. Torsbystä otimme suunnan länteen Kongsvinneriin, siitä Skarnesiin ja pikku lenkin kautta Eidevolliin. Vielä pohjoiseen Minnesundiin ja länteen Hurdaliin, jossa nyt olemme leirintäalueella. Osloon taitaisi tästä olla matkaa noin 60 km, jos sinne haluaisimme. Suunnitelmissa ollut Drammen saa myös jäädä väliin. Ilma on ollut koko päivän lämmin ja kun läksimme Karlstadista pohjoiseen alkoi oikea helle. Maisemat olivat kauniita ja tietkin ihan mukavia. Ruotsin puolella keittelimme kahvit vähän ennen Norjan rajaa. Tutuiksi tulivat aamupäivän aikana myös karmivat vaijerikaiteet. Onneksi ei sentään tullut tehtyä lähempää tuttavuutta. Ovat paljon pahempia kuin olin osannut kuvitellakaan. En kaipaa niitä Suomen teille. Minnesundista lähdettyämme koimme viimein myöskin oikein mainiota serpentiinitien huumaa. Tosin eivät korkeudet täällä ole ihan mahdottomia, mutta mukavalta mutkittelu päivän ankean tasaisuuden jälkeen tuntui. Yritimme äsken saada leirintäalueen nakkarilta hampurilaiset, mutta ei myyjää kiinnostanut. Lähdimme siis kylille ja haun jälkeen söimme hodarit Essolla, ei ollut juuri valinnan varaa. Nyt olemme jälleen teltalla. Ilta on hieno ja paikka rauhallinen.

11.8. maanantai, Norjassa

Heräilimme aamulla puoli kahdeksan aikoihin. Yöllä oli ollut jonkin verran viileä, joten jatkossa suosiolla lämmintä päälle nukkumaan mennessä. Vaikka päivät ovat helteisiä eivät sitä tosiaankaan ole yöt. Ruoho oli aivan märkää kasteesta, samoin teltta ja pyörät. Kävimme rauhassa pesulla, keittelimme kahvit ja lueskelimme. Yhdeksän maissa aloimme pakkailla ja suunnilleen kymmeneltä pääsimme tien päälle. Ajoimme pikkutietä kohti Bergeniä. Tarkoituksena oli lähteä tielle, jonka nimi oli Panoramavägen. Saimme jopa edellisestä kylästä oppaaksi ilmeisesti Skotlantilaisen (?) kaverin. Tie osoittautui kuitenkin maksulliseksi ja maksuksi kävivät vain kolikot, joita meillä ei ollut. Lisäksi alkoi sataa siihen malliin, että päätimme lähteä suosiolla takaisin ja ajella ns. päätietä Bergeniin. Valinta osoittautuikin ihan oivaksi. Nyt pääsimme todelliseen vuonmaisemaan. Paljoa emme viitsineet pysähdellä kuten olimme tehneet edellisenä päivänä. Sade oli sen verran rankkaa. Kaunista tai oikeammin mahtavaa oli katsella joka puolella kohoavia vuoria, joilta syöksyivät vesiputoukset alas ja pilvet roikkuivat rinteillä. Kirkasvetinen koski kohisi tien vieressä ja tie mutkitteli motoristin unelmoimalla tavalla. Meillä oli käytössä parikymmentä vuotta vanha kartta ja nyt löysimme yllätys, yllätys ihan uusia teitä, kun pääsimme 24,5 km (maailman pisin?) pitkään tunneliin. Mikä ihana olo. Tie oli kuiva, samoin ilma. Ensin mentiin kilometritolkulla suoraa tietä ylös ja sitten alas. Tunnelin seinät oli kalkittu valkoisiksi ja aina välillä oli levennys levähdyspaikaksi. Levennyksen kohta oli valaistu todella hyvän näköiseksi sinisellä, valkoisella ja osin vihreälläkin valolla. Pysähdyimme tietenkin ottamaan kuvia ja uskomaton oli ääni mikä lähti tulevista ja ohi ajavista autoista. Ensin luulin, että yläpuolella kulki toinen tunneli junaa varten. Hassua oli myös se, että aivan yht´äkkiä ilman varoitusta tunnelin ilma lämpeni. Oli kuin olisi ajanut näkymättömään seinään. Samanlaisia tunneleita oli vielä useita peräkkäin, pisin näistä tosin vain 10 km. Aina välillä putkahdimme vuorten väliin "ei missään" ja taas maan alle. Viimeisestä tunnelista tultuamme - kas kummaa, ei vuoria missään!? Vuorten taakse jäi myös sade. Onneksi, sillä goretex-housuni eivät pidä vettä juuri lainkaan, lie pesty liian monta kertaa. Olin kokenut vielä ikävän yllätyksen kun huomasin, että myös mukaan ottamani sadehousut vuosivat saumoista kuin seulat. Ajoimme edelleen muutaman kilometrin ja jäimme leirintäalueelle noin 100 km Bergenistä. Päivän mittaan näimme myös jälleen kaunista lapinmaisemaa., kävimme kaupassa, tai siis Ismo kävi, ostamassa voileipätarpeita ja limua. Söimme levähdysalueella kaikessa rauhassa. Nyt istumme teltan vieressä pöydän ääressä. On syöty keittoa ja leipää, käyty pesulla ja tiskattu. Kohta sitten jälleen telttaan ja nukkumaan.

12.8. tiistai, Bergeniin ja laivaan

Aamulla normaalit aamukahvit, pesulla käynti ja loikoilua. Pakkasin laukut uudelleen niin, että laivalla hyttiin otettavat tavarat olivat muutamassa laukussa, näin loput saivat jäädä laivalla pyöriin kiinni. Painojakauma ei ehkä ollut nyt paras mahdollinen, mutta matkaa satamaan oli vain reilut sata kilometriä ja tie hyväkuntoista asfalttia. Vähän ennen kuin olimme saaneet tavarat kasaan alkoi raisu sade. Keräsimme pakkaukset viereisen mökin katoksen alle ja odottelimme kaikessa rauhassa sateen loppumista. Auringon jälleen paistaessa läksimme kohti Bergeniä. Vuoria (niitäkin oli jälleen), jokia ja tunneleita riitti. Yhteensä olemme ajaneet tunneleissa arviolta kuutisenkymmentä kilometriä. Hyvää siinä on se, että säilyy kuivana ja lämpöisenä, mutta eipä näy silloin maisemia. Bensiini alkoi olla molemmilla melko lopussa ja yritimme ajaa vielä seuraavaan kylään, koska asemia ei niin vain ollutkaan tien vieressä vaikka niin oletimme. Ihme juttu ihan lähellä Bergeniä. Niin siinä vain kävi, että viimeiset kymmenen kilometriä ennen seuraavaa kylää olivat liikaa Ismon Bemulle ja se lopetti menonsa vain vajaa kaksi kilometriä ennen bensa-asemaa. Itsellänikin oli viimeiset tuutissa, mutta kysymällä löysin Esson, josta otin tankin täysi ja Ismolle puolen litran limupullon täysi menovettä. Omaan pyörääni meni 16,9 litraa, joten jäljellä oli vielä ruhtinaalliset 4 desiä. Tuomani puolen litran avulla Ismokin selvisi bensikselle asti ja lisäsi tankkiinsa myös lisäainetta, kun kone kävi vähän huonosti. Liekö saanut vettä. Samalla pysähdyksellä kävin kaupassa ostamassa jälleen ruokaa. Ja sitten ei kun satamaan. Laivalle meno sujui todella nopeasti ja joka paikasta näkee, että laiva on uusi. Hytti on iso ja sijaitsee 6. kannella. Ylellistä on hytissä oleva jääkaappi. Sinne saimme ostamani nakit, makkarat, juustot ja voit. Kun laiva lähti, kävimme kannella katsomassa Bergeniä mereltä. Sen jälkeen vielä kierros alakerrassa ja sitten hyttiin loikoilemaan. Kirjat ovat nyt todella tarpeen, vaikka tuntuivatkin mukaan otettaessa turhalta painolastilta. Laiva tuntuu keinuvan jonkin verran, vaikka aaltoja ei juurikaan ole. Keinunta johtuukin mainingeista. Illalla käväisimme tax freessä ostamassa naposteltavaa ja vettä sekä limua. Itse ostin vielä puolen litran putelin viskiä, nam. Loppuilta sujui lukiessa ja ikkunasta merta katsellessa. Mikä ihme siinä oikein on, että nuotiotulta ja merta voi katsella mitään tekemättä loputtomalta tuntuvan ajan? Niin tulihan sitä vielä pikkupyykitkin sitten pestyä, kun siihen oli hyvä tilaisuus.

13.8. keskiviikko, laivalla oleilua, käynti Tørshavnissa

Yöllä kaiuttimet paukahtivat päälle ja kuulimme ilmoituksen laivan saapumisesta Lerwickiin puolentoista tunnin kuluttua. Koska saapumisaika oli klo 01.00, oli kello kuulutuksen aikaan siis omaa aikaamme noin puoli kaksi, aikaerohan tuolla on 2 tuntia. Islannissa sitä onkin sitten jo 3 tuntia. Ilma on aamulla edelleen pilvinen, mutta poutainen. Meri on melko tyyni, vain mainingit heivaavat laivaa ylöööööös, alaaaaas, ylööööös, alaaaaas… Tuntuu totta vie paljon mukavammalta kuin ruotsinlaivojen tunteeton kulku. Kävimme kahvilla kahvilassa, syötävää emme ottaneet, sitä kun on hytissä. Vaan eipä ole kahvikaan halpaa, jolleivät olleet eiliset tax free -ostoksetkaan. Laiva on ihmeen hiljainen, oleskelutilat melkein tyhjiä. Kahvilassakin oli tilaa vaikka kuinka. Lieneekö kaikki niin kallista, että ihmisillä on ovat eväät, kun hytissä on ne jääkaapitkin. Itsekin istuskelimme jonkin aikaa kahvilassa ja läksimme sitten hyttiin aamupalalle. Eilen sain myös infossa kuulla, ettei meidän tarvitsekaan vaihtaa hyttiä kesken matkan, mikä on mainio asia. Alunperinhän meidän olisi pitänyt vaihtaa Färsaarilla nykyisestä kahden hengen hytistä kolmen hengen hyttiin. Nyt kun katselee ikkunasta ulos, on taivaanranta sumuinen, mutta äsken sanoi BBC Worldin säätiedotus, että torstaina pitäisi Islannissa olla puolipilvistä, ei sadetta. Saa nähdä mikä on tilanne kun sinne saavumme. Päivä meni lukiessa ja ristisanoja täytellessä. Kävin kuumassa suihkussa ja nautin levosta. Rankka työputki ennen lähtöä tuntuu vielä painavan. Kolmelta paikallista aikaa laiva saapui Tørshavniin Färsaarilla ja läksimme kävelylle. Ilma oli lämmin ja poutainen, tosin pilvinen. Kävimme ihan ensiksi turisti-infossa kysymässä kalastuslupia ja karttaa Färsaarilta sekä ensi viikonloppuna tarvittavia pysäköintikiekkoja. Kalastus tosin taitaa jäädä, kun välineiden desinfiointi on täällä sen verran hinnakasta, että ei kannata parin päivän takia maksella. Loppuajan kävelimme kylässä (=kaupunki) ja istuimme pienvenesatamassa ihailemassa paikallisia veneitä. Hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä takaisin aikomuksena juoda kahvit. Vaan eipä ollut kahvila auki. Siis hyttiin odottelemaan laivan lähtöä. Sitten uusi yritys. Nyt saimmekin kahvit ja otimme vielä lohileivän kumpainenkin. Kyllä maittoi. Varsinkin kun hinta oli kahdesta kahvista ja kahdesta, melko pienestä leivästä reilut 15 euroa. Suomessa niiden hinta olisi pyörinyt vajaassa 10 eurossa. Kahvin jälkeen menimme kannelle katsomaan kuinka laiva ajoi kapeahkoa salmea Eysturoyn ja Kalsoyn välistä. Maisemat olivat kauniit ja erikoiset. Totesimme kuitenkin, että ehkä Norjan vuonomaisemat ja "lapin näköiset" ylängöt kuitenkin vievät voiton. Saa nähdä vieläkö ollaan samaa mieltä kun ollaan käyty lähemmin tutustumassa paikkoihin paluumatkalla. Nyt kuitenkin matka jatkuu kohti Islantia ja retken pääkohdetta. Siis oleilua hytissä vielä huomisaamuun.

14.8. torstai, vihdoin Islannissa

Herätys jälleen ennen kellon soittoa. Ismo avasi verhot ja aurinko rävähti täydellä terällä hyttiin. Mahtavaa! Pakkasimme laukut valmiiksi, söimme aamupalan jne. Kuulutuksen mukaan hytit pitää luovuttaa tuntia ennen satamaan tuloa. Siispä kävimme pikaisesti hörppäämässä kahvit ja sen jälkeen kävimme hakemassa laukut hytistä ja menimme kannelle ihailemaan Islannin rantoja. Karua, karua oli. Seyðisfjordurissa kävimme tullissa desinfioittamassa kalastusvälineemme ja siitä turisti-infoon kysymään kalastusluvista, juomavedestä tai siis jokivesien juomakelpoisuudesta, sekä telttailun luvallisuudesta maastossa. Ja ei kun tien päälle. Tie alkoi nousta välittömästi kylän jälkeen vuorelle ja maasto oli avaraa nummea. Pieniä koskia, puroja, lammikoita oli lähes joka puolella. Vihreää. Taaksepäin katsoessa näkyi kaukana alhaalla tulosatama ja meri. Seuraavassa kaupungissa kävimme jälleen kerran kaupassa ruokaostoksilla. Matka jatkui kohti Askjaa. Alkumatkaa vedimme asfalttitietä eli ympärystietä (nro 1), otimme tankit täyteen ja käännyimme soratielle. Ensin luulin tien kunnosta päätellen, että tie oli jo ns. 4x4 autoille tarkoitettu back road, mutta sehän olikin ihan reilu valtion ylläpitämä soratie… Siitä sitten käännyimme tuollaiselle 4x4-tielle ja johan tahti muuttui. Tuli kivenmurikkaa ja soraa ja varsinkin kivenmurikkaa. Hurjaa. Vaikka vieläkin oltiin selvästi valtion ylläpitämällä tiellä. Maisemakin muuttui rajusti. Enää ei kasveja ollut, vain soraa ja kiveä ja laavaa. Jokia jouduimme ylittämään useita ja pahimmasta Ismo ajoi minunkin pyöräni yli. Itse tulin pöksyittä kahlaamalla perässä. Harmittihan se vähän, mutta täällä ei tosiaankaan kannata ottaa yhtään turhaa riskiä. Maisema alkoi olla aivan kuin kuusta. Tiellä teräviä laavakiviä ja -tuhkaa. Raivoisia koskia ja jäähtyneitä laavakuplia ja -"kukkuloita". Erään joen ylitettyämme ajelimme tien sivuun ja laitoimme kunnon aterian. Ismo kokeili kalavehkeitä ja saikin heti useampia rautuja, jotka tosin päästi veteen takaisin. Nyt olemme Askjan luona. Teltta on pystyssä ja äsken kävimme kävelemässä kanjonissa, josta virtaa pieni joki - siis pieni tällä hetkellä. Kanjonin perältä löysimme vesiputouksen ja itse kanjoni oli täynnä mitä ihmeellisempiä laavamuodostelmia ja luolia. Kahvit keittelimme jo aiemmin leirintäpaikan keittiössä, oikein kaasulla. Paikalla on myös suihku ja oikein siistit vessat. Ylläpito hoidetaan talkoovoimin, joten toivomuksena on, että leiriläiset maksaisivat pienen tukimaksun lippaaseen. Maksupakkoa ei kuitenkaan ole. Ilma on ollut upea aamusta lähtien, lämmin ja aurinkoinen. Kirjoitan tätä ulkona teltan vieressä ja eteen avautuu jälleen yksi kuumaisema. Taustalla häämöttää useita vuoria, joista suurin on lumen peitossa lähes kokonaan. Maan on kivenmurua, mutta eipä haittaa kun on ilma-/untuvatäytteiset makuualustat! Todella askeettista matkustelua…. Ismo lähti vielä heittämään iltalenkin, minä käyn jo telttaan pitkälleni.

15.8. perjantai, Askjalta Dalvikiin

Yön aikana koimme elämäni ensimmäisen hiekkamyrskyn. Teltta paukkui ja katto ropisi kuin ankarassa kaatosateessa. Sade vain oli tällä kertaa hiekanjyviä ja laavakiveä (hohkakiveä?). Ne tunkivatkin sitten joka paikkaan. Suukin narskui aamulla hiekasta vaikka tuplavetoketju teltan sisällä oli kiinni. Myös kaikki kassit ja laukut ja kypärät yms. olivat melkoisessa hiekkalastissa. No onneksi se oli kuivaa, joten putsaus oli helppoa, joskin työtä riitti. Heräsimme aamulla melko aikaisin ja läksimme käymään varsinaisella Askjalla ja katsomaan Vitiä sekä Öskjuvatnia. Jätimme laukut teltalle, otimme mukaan vain vettä ja optimistisina uimapuvut sekä pyyhkeet. Näin 8 km:n matka taittui sujuvasti. Telttaleiri oli vallan hiljainen kun päräytimme matkaan puoli yhdeksältä. Olihan paikallinen aika vasta puoli kuusi. Mitkä värit auringonnousu saikaan aikaan. Kävelimme muutaman kilometrin loppumatkan kraatereille navakassa tuulessa. Seurasimme samalla taivaanrantaa, koska olimme lukeneet varoitukset varsinkin etelätuulella mahdollisista hiekkamyrskyistä, joissa voi helposti eksyä. Vaikka tuuli olikin etelästä ei hiekkaa nyt lennellyt ja ilma pysyi kirkkaana. Viti olikin mahtavan näköinen, valkoinen, lähes ympyrän muotoinen kraaterijärvi. Syvyyttäkin riittää aina 60 m asti. Öskjuvatn oli sen sijaan melko tavallisen näköinen, joskin kaunis sekin. Uimahalut vei kylmä tuuli ja ilma, eikä vesikään sitten tuntunut 22 asteiselta, jota sen pitäisi olla. Oman lisänsä omaan uimahaluttomuuteeni toi se, että tiesin järven olevan reilut 200 m syvä. Kaikenlaisia fobioita sitä voikin ihmisellä olla. Sitten taas sama kävely laavatuhkakentän poikki pyörille ja ajo teltalle. Aamiainen ja matkaan kohti pohjoista. Tie oli jälleen hurjaa sekoitusta. Kuvittele ottavasi iso pyykkilauta, johon taputtelet tiukasti hienoa hiekkaa ja soraa. Kumoa se sitten tien pohjaksi, jatkuvaksi nimismiehenkiharaksi. Lisää sekaan todella runsaalla kädellä nyrkin kokoisia kiviä ja sinne tänne suunnilleen pään kokoisia. Vetele erilaisia uria ja reiluja monttuja sinne tänne. Pisteeksi iin päälle heitä paikka paikoin 10 cm:n kerros hienon hienoa, upottavaa laavatuhkaa useamman metrin alueelle. Niin, äläkä unohda aina silloin tällöin johtaa vuolasta jokea tien poikki. Keskituntivauhdiksi saimme kuitenkin huimat 25 km tunnissa, ei mikään huono suoritus. Tosin Ismo yksinään olisi varmastikin ajellut kovempaa. Reilun neljän tunnin kuluttua Askjalta lähdöstämme pääsimme saarta kiertävälle asfalttitielle. Ismolla oli pyörä mennyt jo jokin aika sitten varatankille, bensankulutus oli huima siinä rytyytyksessä kun joutui vielä minun takiani ajamaan paljon 1. ja 2. vaihteilla. Käänsimme keulat kohti Myvatnia, jossa kartan mukaan on bensa-asema. Matkalla maltoimme kuitenkin poiketa katsomaan Hverfell-nimistä helvetin esikartanoa, eli rikkilähteitä. Rankka paikka. Haju oli huima, maasta puhkui ja puhisi erilaisia höyrysuihkuja ja muta kiehui. Värit olivat maassa uskomattomat. Mutta taas matkaan eteenpäin. Reykjahlidissa Ismo sai tankin täyteen ja minäkin muutaman litran. Automaatti pyysi Visalla tankatessa antamaan tankkaussumman etukäteen, joten annoimme varmanpäälle summan. Ettei vain kävisi niin, että maksaisimme bensasta, jota emme saisi mahtumaan tankkiin. Se nuukuus, se nuukuus…. Myöhemmin kuulimme, että summan voi antaa vaikka kuinka suuren, kone vain tarkistaa katteen antamallesi summalle ja lasku tulee juuri siitä määrästä jonka tankkasit. Aina oppii uutta. Reykjahlidistä porhalsimme etelään edelleen 1-tietä. Poikkesimme katsomaan Goðafossia. Oikein kaunista putousta, joka oli ihan kivenheiton päässä reitiltämme. Sieltä lähdettyämme ja jonkun matkaa ajettuamme meinasi päästä itku, kun eteen ilmestyi tietyökyltti ja alkoi loputtoman näköinen murske tai oikeammin kivenmurikkakenttä. Eikä sitä ollut ohutta kerrosta! Minulla oli 1. ja 2. vaihteet jälleen kova sana. Valitsin itkun sijasta rankan kiroilun ja meuhkasin kypäräni sisällä mahtavasti. Varmasti kuului kovaa ja pitkälle. Mutta auttoipa jaksamaan, vaikka meinasinkin jo heittää pyyhkeen kehään. Sen verran rankkaa oli aamupäivän röykytys ollut, ettei käsissä ollut enää juuri voimaa, hyvä kun kärpäsen olisi saanut tapettua. Asiaa ei auttanut yhtään Ismon ohje, etteihän siinä käsivoimia tarvita, ei pyörää käsillä ohjata ja ajeta… grrrr. Akureyrin ajoimme ainoastaan läpi matkalla kohti Dalvikia, jonne jäisimme yöksi. Leirintäalue löytyikin ihan kaupungin keskustan reunalta. Mukava, todella siisti paikka. Oli suihku ja hyvä tiskipaikka yms. Ja ilmainen jälleen. Myöhemmin totesimme, että ilmeisesti lähes kaikki leirintäalueet täällä ovat ilmaisia. Kumma juttu. Ismo kävi kyllä kysymässä paikallisesta motellista mitä yö olisi maksanut, kun näytti tulevan sade. Päätimme loppujen lopuksi kuitenkin jäädä yöksi telttaan ja hyvä niin. Ilma oli, kuten oli ollut koko päivän, vallan hieno. Ruokaakin saimme lisää tien toisella puolella olevalta huoltoasemalta ja saimme samalla paikkakunnan esitteen sekä puhelinnumeron valasretkiä järjestävälle firmalle läheiseen kylään. Näimme muuten päivän mittaan toisen niistä Islannin kahdesta "metsästä". Maisemat olivat vaihdelleet Askjan kuumaisemasta Myvatnin lintujärviin, karuista vuorimaisemista vehmaisiin jokilaaksoihin. Nyt olimme siis jälleen meren rannalla.

16.8. lauantai Dalvikista Sandkulufellille

Aamulla nukuimme pitkään ja makeasti. Pesut, aamupalat ja pakkaamiset sujuivat taas jo rutiinilla. Tavaroille oli muotoutunut vakiopaikat laukkuihin, enää ei tarvinnut miettiä erikseen painojakaumia ja mitä päivän mittaan tarvitsisi. Kävimme eilisellä ruuanhaku-huoltoasemalla ottamassa bensaa ja saimme samalla mahtavat opaspalvelut. Kaveri selvitti mistä ja mihin aikaan valasretkelle pääsisi lähtemään. Koska aikaa oli vielä vajaat kolme tuntia, hän neuvoi myös mukavan ja näkemisen arvoisen vanhan Olafsfjörduriiin menevän tien. Uusi oli rakennettu muutama vuosi sitten vanhan alapuolelle ja siihen tehty tunneli, koska vanhalla tiellä sattui erittäin paljon kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, lähinnä kaiketi kivivyöryjä. Ostimme vielä limua, jogurttia ja Islannin erikoisuutta Skyriä. Ajelimme hissuksiin uutta tietä kohti Olafsfjörduria ja huitaisimme sinne johtavan kolmisen kilometriä pitkän tunnelinkin vain huvin vuoksi. Sitten palasimme takaisinpäin ja nousimme vanhalle tielle, joka kulki huomattavastikin uutta korkeammalla ja oli uudesta poiketen soratie. Minulta loppui melko pian kantti ajella kapeaa, reunatonta ränniä ylöspäin joten lakkasin kiusaamasta itseäni ja pysäytin erään leveämmän kielekkeen kohdalle. Ismo sen sijaan ajeli niin pitkälle kuin pääsi, ts. siiheksi kun tuli sortuma vastaan. Minä olin sillä välin löytänyt kielekkeen reunalta hyvän marjapaikan sekä ihan hyväkuntoiset pikkukiikarit. Poimin jonkin aikaa marjoja ja söimme eväät. Taivaanrannalla näkyi Grimseyn saari tummana varjona. Meren pinnan tasalta sitä ei näe, kun se on niin kaukana. Pian porhalsimme kohti Hauganesia ja valaankatselureissua. Laiva oli puinen kaunis alus ja mukaan tuli reilusti muitakin kuin me kaksi. Oli saksalaista ja italialaista ja myöhässä saapui vielä bussilastillinen ranskalaisia. Ranskalaisia odotellessamme kävimme pilkkimässä turskaa ja jokainen sai jotain. Kun bussi saapui haimme tulijat mukaan ja sitten uudelleen merelle. Reissu kesti kolme tuntia, mutta valaita emme nähneet, delfiineitä tai pyöriäisiä kylläkin. No ilma oli hieno ja maisema katselemisen arvoista, joten kyllä reissu kannatti. Läksimme vielä retken jälkeen ajamaan eteenpäin, koska emme muuten ehtisi nähdä juuri mitään Etelä-Islannista. Länsipuolen nähtävyydet olimme jo joutuneet ajan puutteen vuoksi raakkaamaan listalta pois. Varmahlidissä otimme taas tankit täysi, koska sisämaassa ei bensa-asemia niin vain joka paikassa ole. Suuntasimme nenät kohti etelää ja tietä nro 35, joka kulkee maan poikki pohjois-eteläsuunnassa. Ensin yritimme katsoa yöpaikkaa Blöndulon-järven rannalta, mutta paikka oli kammottavan aavemainen patoineen kaikkineen. Pieniä kärpäsiä oli vallan vimmatusti. Jatkoimme siis matkaa etsien teltalle hyvän tasaista paikkaa, mielellään kalaisan joen tai järven rannalta. Tehtävä vain ei ollut helppo. Maasto oli kivikkoa. Tosin tällä kertaa kivet olivat sammalien ja heinien pehmentämiä, vaikka korkealla olimmekin. Lampaita oli joka puolella vapaana ja hevoslaumakin nelisti tien vieressä. Viimein löysimme oivan tasanteen Sandkulufellin läheltä. Korkeutta paikalla oli lähes tai jopa yli 800 m ja kirkasvetinen puro kohisi vieressä. Vettä siis riitti kahvinkeittoon ja juotavaksi. Paikka oli lähes täysin autio, lähimpään asutukseen matkaa kymmeniä kilometrejä. Tosin kaukana tulotien varressa häämötti pelastusmaja, joita oli siellä täällä Islannin autiomaassa ja rannikoilla, sekä mahdollisesti lampaiden keruu-/keritsemisaikana käytössä oleva pieni mökki. Teltta pystyyn ja nukkumaan? Ei vaan teltta pystyyn ja kalaan. Itse en montaa heittoa heittänyt vaan painuin sittenkin pitkälleni. Ismo heitteli vähän pitempään ja sai useamman rautun. Sitten malttoi tulla telttaan hänkin. Ilmat olivat olleet päivän mittaan auringonpaisteesta aamulla alkuillan kaatosateeseen. Nyt oli pilvinen, mutta lämmin ja kuiva sää.

17.8. sunnuntai Sandkulufelliltä Reykholtiin

Aamulla ilma oli aivan sumuinen. Ympärille ei nähnyt kuin satakunta metriä ja teltta oli ulkopuolelta ihan kostea. Pian aurinko kuitenkin alkoi pilkottaa ja sumu hälvetä. Ja me painuimme kalaan. Siinä aika meni lähes huomaamatta kun narrasi rautua. Niitä oli purossa todella reilusti ja itse otin ylös vain yhden kun oli niin pahasti syönyt koukun, etten saanut sitä nätisti irti. Pieni oli kalaparka, jonka jouduin tappamaan. Taitaa olla kääpiöitynyttä kantaa näin pienessä purossa. Muutaman kalan päästin takaisin veteen, mutta pian opin erottamaan vipeltäjät niin, että tiesin mihin heittää. Kun rautut sitten lähtivät uistimen perään, pistin vipinää kelaukseen tai nostin uistimen vavalla ylös. Näin pääsin seuraamaan kalojen touhuja niitä koukkuun ottamatta. Palattuani Ismo olikin jo teltalla odottelemassa, joten kahvit vain tulelle. Paistoimme myös eiliset rautut ja muutamat tämän aamuiset sekä taimenen, jonka Ismo nyt aamulla sai. Minä tosin olin vähän pettynyt kun olin odottanut niiden olevan makoisampia. Paistoin myös yhden fileen eilen pilkkimistämme turskista, mutta sitten ei maha vetänyt enää muruakaan. Jouduimme jättämään loput turskat maastoon, kun eivät olisi enää säilyneet hyvinä. Kauniissa ilmassa läksimme jatkamaan matkaa kohti etelää. Yön ja aamupäivän aikana ei tiellä ollut liikkunut ristin sielua, mutta nyt oli liikettä ihmeen paljon. Tien kunto oli parempi ja se oli reilusti leveämpi kuin Askjalla, mutta rankkaa oli ajo silti. Hverafellirissa poikkesimme "kauppaan" ja bensa-asemalle, kun seuraavalle asemalle olisi taas runsaasti matkaa. Täällä on pakko tankata aina kun voi. Emme jääneet ihailemaan rikkilähteitä, kun olimme sellaisia jo nähneet, vaan rytyytimme eteenpäin päämääränämme Gullfoss. Matkalla näimme taas uudenlaista maisemaa. Kivikkoa, joka oli nyt reilua kiveä, ei laavakiveä kuten pääasiassa kivikot tähän asti. Jäätiköt olivat komeita, yksi niistä näkyikin jo edelliselle yöpymispaikallemme, nimittäin Hofsjökull. Hvitarvatnin (aivan valkovetinen järvi) rantaan ei tietä mennyt, mutta kahvit sentään keittelimme sen lähellä Svärtan rannalla. Mainitsemisen ja katsomisen arvoinen oli myös Bláfell, yli 1200 m korkea vuori eriskummallisine muotoineen. Monttuisimman tien mitä koskaan olen nähnyt päätyttyä asfalttiin ei riemulla ollut rajoja. Gullfossin vesihöyryt näkyivät jo. Kuivanakin olimme säilyneet, vaikka aina välillä muutama pisara olikin taivaalta tipahdellut. Jännittävää oli myös ollut seurata tuleeko taivaanrannassa näkyvät kaatosateet kohdalle vai ei. Onneksi yksikään niistä ei tullut. Kävimme katsomassa Gullfossin ja ostimme muutaman postikortin kotiin lähetettäväksi. Sen jälkeen etsimään leirintäaluetta, täällä kun on asutusta sen verran ettei maastoon voi telttaa pystyttää. Geysirit päätimme jättää huomiselle. Niin myös teimme, vaikka ihan niiden vieressä olikin leirintäalue. Se oli niin etovassa kunnossa, ettei siihen kuviteltukaan jäävämme. Mikä haju! Huolimatta alkaneesta kaatosateesta, katsoimme vielä pari leirintäaluetta. Toinen oli suljettu ja toisessa ei ollut pesupaikkaa ja maa oli aivan upottavan märkä. Voi arvata, että kaipasimme pesulle ja siistiytymään edellisten päivien rehkimisen jälkeen. Tosin pyörämme olivat vielä hurjemman näköisiä… Päädyimme lopulta tänne Reykholtiin, jossa yksityinen perhe pitää majoitusta. Saimme kipeästi kaipaamamme kuuman suihkun ja tavaramme kuiviksi. Hinta on hyvää hotellitasoa, mutta mikä ei sitä Islannissa olisi? (Paitsi ilmaiset leirintäalueet.) Käytössä on sitä paitsi keittiö mikroineen ja kahvinkeittimineen ja astioineen, sekä oleskelutila, jossa on mm. TV. Tosin suihkun jälkeen ei kaipaa mitään muuta kuin unta, joten kun saan tämän kirjoitettua kömmin upottavan ihanaan vuoteeseen unten maille. Ismo jaksoi vielä lähteä huoltoasemalle ostamaan aamupalatarpeita (saimme jopa omenia!), joten kaikki on oikein hyvin.

18.8. maanantai Geysireitä, Sininen Laguuni ja etelärannikkoa

Kello oli aamulla soimassa vähän vajaa kahdeksan, jotta ehtisimme aikaisin katsomaan Geysirejä ja Siniseen Laguuniin uimaan ennen suurinta turistiryntäystä. Vilkaisu verhojen raosta kertoi ilman olevan pilvisen, mutta luultavasti kirkastumaan päin. Aamupala valmistui kätevästi keittiössä ja pian pääsimme tien päälle. Matkalla Geysireille poikkesimme pudottamaan roskapussin tien varressa olevaan jätteiden keruupisteeseen ja kurvasimme samalla näppäämään kuvan Faxi-putouksesta. Geysireillä ei vielä ollut ketään muuta, joten saimme ihailla niitä aivan kaikessa rauhassa. Kävi jopa niin mahtava tuuri, että itse Geysirkin suostui puhkumaan ilmoille melkoisen ryöpyn, vaikka ei kyllä vanhojen aikojen veroista 80 m patsasta. Joka tapauksessa, tuokin patsas minkä nyt purskautti ilmoille oli melkoisen harvinainen. Stokkur sen sijaan puhisteli 5-10 minuutin välein oikein kunnolla. Myös kuumat lähteet Bleisin jne. olivat käsittämätön näky. Suoraan sanoen hirvitti katsoa kiehuvan kuuman, kristallinkirkkaan lammikon pohjasta avautuvaa onkaloa maan uumeniin, kun tiesi sen jatkuvan ja jatkuvan. Toinen lammikko, johon edellisestä lirisi vettä, hohkasi syvän kaunista fosforinhohteista sinistä "valoa". Olisipa siihen päässyt uimaan! Kamerat räpsyivät kun kuvasimme moisia ihmeitä, toivottavasti kuvat myös onnistuvat. Kun lähdimme kohti Reykjavikia ja siitä sinistä laguunia, alkoi sataa ja sitä se sitten olikin koko loppupäivän. Reykjavik oli itse asiassa perin luotaantyöntävän näköinen paikka, joten emme sinne pysähtyneet. Pettymys oli iso kun olin kuullut sen olevan kaunis kaupunki. Rehellisyyden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, ettemme aivan keskustassa käyneet vaan ajoimme laitamien kautta. Emme kumpikaan ole myöskään mitään kaupunkien ystäviä, joten ehkä näissä osasyy ihastuksen puutteeseen. No sateessa vain kohti Keflavikia ja sitä ennen kääntyen Grindavikin tielle. Sininen Laguuni sijaitsee keskellä sammaleisten kivien muodostamaa erämaata, jälleen keskellä ei mitään, kuitenkin voimalaitoksen kupeella. Sinänsä ei siis mikään houkutteleva paikka. Mutta ahhh mikä tunne oli pulahtaa uskomattoman lämpöiseen veteen viileässä ulkoilmassa. Vesi oli kuin maitoa ja mineraalipitoisena todella rentouttavaa. Vesi tulee noin 2 km syvyydestä ja jäähdytetään sekoittamalla siihen merivettä. Ilmeisesti merivettä oli seassa melko reilusti, koska vesi kannatti niin hyvin. Kasvonaamionkin sai käydä itse kauhomassa paikalla olevista ämpäreistä. Pikkuhiljaa huomasi miten ihanan raukea olo vedessä lillumisesta tuli. Mutta ei auta itku markkinoilla, eteenpäin on ihmisen mieli ja aika rajallinen. Nälkäkin alkoi ihmeellisesti vaivata. Siispä Grindavikiin kalaravintolaan. Ainoa kerta onkin täällä Islannissa ollessa kun ravintolaan "eksyimme". Ja myös viimeinen… Paikka ei ollut mikään ihmeellinen, lähes baarimainen. Ismon annos oli parempi kuin minun, mutta oma kolmen kalan annos kokin tapaan oli suoraan sanoen melkoisen surkea. Söimme myös alkukeitot ja joimme jälkiruoaksi kahvit. Nälkä lähti, mutta parempaakin on syöty. Onneksi hinta sentään oli "kohdallaan", maksoi yhteensä jotain 60-70 euron väliin. Pitäisi naulata lasku kehyksiin seinälle. Ja jälleen kaatosateessa matkaan. Nyt päämääränä on vain ajaa niin pitkälle kohti itää kuin viitsimme körötellä rantaa myöten kurvaillen. Tylsää, tylsää on maisema verrattuna pohjoisen näkymiin. Onneksi sentään meri näkyy. Osansa saattaa tylsyyteen toki tuoda sadekin, joka rajaa näkyvyyden alle kilometriin. Ja taas mennään soratietä. Kumma juttu, en olisi ikinä uskonut joskus kaipaavani asfaltille, mutta nythän on sekin ihme koettu. Poikkesimme useammassa paikassa hakemassa sopivaa leirintäaluetta ja kun vihdoin sellaisen kohtuullisen löysimme, kävikin tuuri ja saimme yöksi katonkin päämme päälle. Täällä toisin kuin pohjoisessa leirintäalueiden siisteydessä on totisesti toivomisen varaa vaikka emme sieltä ronkeleimmasta päästä olekaan. Nyt kuitenkin olemme jonkinlaisessa koulutyyppisessä rakennuksessa, jossa on yhteinen keittiö ja pesutilat, mutta oma iso huone. Hintakaan ei yllättäen päätä huimaa, yhteensä vain noin 36 euroa yöltä. Vaatteet ovat kuivumassa ja huone näyttää siltä kuin laukuissamme olisi räjähtänyt pari pommia levitellen kaikki tavarat sinne tänne. Kosteusprosentti on lähellä sitä, että kohta huoneessakin sataa…

19.8. tiistai Skaftafellin luonnonpuistoon

Ja uni maittoi! Aamulla vetelin sikeitä oikein huolella. Mutta eipä ollut kiire tien päällekään, koska sadetta ropisteli. Tosin se loppui melko pian ja aurinkokin näyttäytyi. Ismo oli jo käynyt keittiössä keittämässä kahvit, joten minäkin pääsin nyt valmiiseen pöytään. Mainiota. Kylpyhuoneeseen oli kova tungos, koska isossa "salissa" oli yöpynyt bussilastillinen ranskalaisia. Onneksi välissä oli keittiö, ruokatila ja eteinen ja sen mukaan kolme ovea. Ovat meinaan melkoisen kovaääninen kansakunta, minkä totesimme jo ensimmäisenä yönä Askjalla. Täällä kun on muutenkin todella paljon ranskalaisia. Ihme juttu, kun muistaakseni heitä ei netissä mainittu mitenkään isona ryhmänä turistien joukossa. Viimein tuli kuitenkin meidän vuoromme päästä aamupesulle, minkä jälkeen pakkasimme loput tavaramme. Pidimme niitä kuivumassa ihan viimeiseen asti. Kävimme vielä ennen pyörien lastausta katsomassa Sellfossin, joka oli todella kaunis vesiputous. Ja sen jälkeen lähdimme matkaan. Pitkään emme saaneet ajaa ennen ensimmäistä sadekuuroa, mutta onneksi se oli tihkusadetta. Sitä sitten saimmekin pitemmän aikaa. Maisematkin olivat vaisuja, kun ei niitä taas juurikaan nähnyt. Jossain välin saimme myös auringonpaistetta ja maailma näytti iloiselta. Olimme nyt sellaisella alueella, jonka tulivuorenpurkauksen (Katla) seurauksena syntynyt muta- ja laavavyöry oli aikoinaan täysin tuhonnut. Siinä oli mennyt myös mm. Islannin suurin maatila. Tasaista, tasaista, tasaista. Tie kulki kilometrejä viivasuoraan, teki loivan usean sadan metrin pituisen mutkan ja jatkui taas suoraan, suoraan. Useimmiten maisema oli laavatuhkaa, jossa silloin tällöin kasvoi ruohoa ja sammalta, jotain kanervakasvin tapaista jne. Ja usein ylitettiin joki, josta näki kuinka valtava se joskus oli ollut ja oli ehkä tulva-aikana vieläkin. Nytkin aivan minimaallisena se oli kuohuva ja hurja. Välillä maisema oli hurjaa kivenmurikkaa, jota peitti valtavan paksu sammalmatto kauttaaltaan. Tuli mieleen heittäytyä siihen pitkäkseen, mutta olisipa kuitenkin tainnut olla melkoisen kova alunen. Juuri kun pääsi ajattelemasta, että täällä autiomaassa ei yksikään eläin lintuja lukuun ottamatta voi elää, niin eikös iloinen lammasperhe nassuttanut kuivaa, kitukasvuista heinää jonkun kumpareen takana. Sitkeähenkisiä otuksia ovat. Kilometrit taittuivat nopeasti suoralla, hyvällä asfaltilla ja pian olimmekin päivän pääkohteessa Skaftafellin luonnonpuistossa. Jonkin aikaa mietimme mitä tehdä, kun taivaalta ropisi kostuketta ja silti mieli veti näkemään Svartifoss, joka oli täällä muutaman kilometrin kävelymatkan päässä. Koska meillä ei oikeastaan muuta sen kummempaa määräpaikkaa tämän jälkeen ollut kuin ehtiä laivalle, päätimme jäädä tänne yöksi. Siispä lipun ostoon ja teltta pystyyn. Paikka on hyvä. Tosin ensimmäinen maksullinen leirintäalue, johon törmäsimme ja mm. suihkut maksavat vielä erikseen. Sadekin siinä telttaa pystyttäessä taukosi, joten vaihdoimme kevyempää ylle ja lähdimme katsomaan Svartifossia. Kyllä kannatti! Uskomaton on näky. Basalttipylväät lähes täydellisiä kuusikulmioita ja vesi syöksyy niiden yli ja ohitse. Täällä on myös paljon vaivaiskoivuja, harakankelloja, kurjenpolvia jne. jne. Ilma on nyt todella lämmin. Aikamme putouksella istuttuamme kipusimme vielä katsomaan näköalaa vähän ylemmäs ja siitä kävelimme Seliin, joka on hylätty museomaatila. Viimeksi siellä on asunut pariskunta, joka jätti paikan 1946. Tila on silloin ollut kahden jäätikköjoen täysin eristämä, joten mm. rakennukset on rakennettu ajopuusta. Asukkaiden on täytynyt olla täysin omavaraisia, apua tai tarvikkeita muualta oli turha odottaa. Vaikka en luullakseni ihan niitä kaikkein vaativaisempia elintason suhteen olekaan ja nautin suuresti omasta rauhasta, en silti usko että olisin jaksanut elää siellä kovinkaan pitkään. Hattua nostan pariskunnalle, joiden kuva oli makuukammarin seinällä. Teltalle palattuamme päätimme käydä vielä ostamassa lisää postikortteja ja vähän tuliaisia sekä kävellä katsomaan jäätikköä. Sinne olikin aika matka ja kun vielä kiertelimme itse jäätiköllä, alkoi väsy iskeä. Ei siis muuta kuin takaisin teltalle ja petiin. Jäätiköltä palatessamme näimme isot määrät herkullisen näköisiä karvarouskuja. Pitänee mennä heti metsään sieneen kun palaamme kotikonnuille. Vielä piti kertoa siitä aivan valtavasta muta- ja jäävyörystä, joka tuhosi myös kaksi siltaa 90-luvulla nykyiseltä tieltä. Näimme sillan rakennusosia levähdysalueella, jossa asiasta kerrottiin. Levyt olivat ainakin 1,5 cm:n terästä ja kiharalla kuin korkkiruuvi. Kaukana jäätiköllä oli tapahtunut purkaus ja kun sitten vesi- ja mutamassat lähtivät jään alla liikkeelle, niiden vauhti oli huima. Muutamassa tunnissa pistivät koko rannan sileäksi kymmenien kilometrien pituudelta. Huh, huh.

20.8. keskiviikko viimeinen kokonainen päivä Islannissa

Viimeinen kokonainen päivä Islannissa! Mieli on haikea jo nyt. Enää on niin vähän matkaa Seyðisfjörðuriin, jotta ei kiirettä. Kävimme molemmat rauhassa suihkussa ja söimme aamupalan. Jälleen matkaan. Melkein kolme kilometriä pääsimmekin poutasäässä, sitten alkoi tutuksi tullut sade. Maisema oli samaa "vesijättömaata" kuin eilenkin, kunnes vihdoin muuttui vähän vaihtelevammaksi kukkuloineen ja merenrantoineen. Pysähdyimme katsomaan Jökulsarlón-jääjärveä. Kaunista jälleen kerran. Suuret jäälohkareet kelluivat osin aivan turkoosinsinisinä ja osa niistä oli jo pikkuhiljaa matkalla jokeen ja sitä pitkin vieressä olevaan mereen. Joen toisella puolen oli turistikeskus, josta olisi päässyt järvelle veneelläkin, mutta ajoimme sen sijaan tien toiselle puolelle joen ja meren yhtymäkohtaan. Syynä oli hylje, joka oli käynyt meitä pinnalla kurkistamassa ja jatkoi sitten matkaansa jokea alas. Vietimme melkoisen tovin kuohuvan meren äärellä hylkeiden touhuja seuraten. Enpä ole ennen nähnyt elävää hyljettä luonnossa. Sulavalinjainen, suurisilmäinen kaunotar! Vaan jälleen eteenpäin. Poikkesimme Höfniin, jossa söimme paahtoleivät, joiden välissä oli ranskanperunoita ja kinkkua. Hyvää, vaikka kuulostaakin omituiselta. Maisema jatkui samanlaisena: vasemmalla kukkuloita ja oikealla meri. Mieleen tuli Englannin ja Ranskan rannikot. Sitten lähdimme pienemmälle tielle, joka oikaisee matkassa kukkuloiden yli, mutta on soratietä. Hyvä oli valinta. Tosin vettä tuli taas taivaalta oikein roppakaupalla, mutta kukkuloille noustuamme se lakkasi kokonaan. Hetkeksi. Täällä olemme nyt yötä. Satamaan on reilusti alle sata kilometriä ja laiva lähtee Suomen aikaa kolmelta iltapäivällä, joten aikaa meillä on hyvin. Löysimme kivikkoisesta maastosta mainion paikan teltalle kahden putouksen kohdalta. Sivusta virtaa koskeen pieni puro, joten ruoka- ja juomaveden saanti on taattu. Teltta on vanhalla tienpohjalla, pystytimme sen - sateessa. Sade onkin jatkunut taas tauotta ja tuntuu vain yltyvän. No huomenna olemmekin jo yötä laivassa ja teltassa on kaikesta huolimatta kuivaa ja mukavaa kuunnella sateen ropinaa ja putousten pauhua. Ismo on jälleen kalassa. Molempien putousten alla on valtavan kirkas ja uskomattoman syvä lampi. Siellä on kuulemma kalaa pilvin pimein. Sen verran Ismo kerkesi koittamaan ennen kuin huutelin syömään. Ihme, miten näin korkealla, putousten takana, voi yleensä olla kalaa. Lienee syynä järvi, joka kartan mukaan sijaitsee tuolla vielä korkeammalla. Kyseiselle järvelle yritimme poiketa, josko olisi ollut hyvä yöpaikka, mutta minulta loppui ajotaidot ja -uskallus kesken jo melkein alkuunsa ja Ismokin pääsi vartin yrittämällä puolisen kilometriä "tietä" eteenpäin ja palasi sitten suosiolla takaisin. Joutui jo silläkin matkalla kulkemaan yhden kivisen mäen jalkaisin tarkistaakseen mistä kohden pääsee tuon ylettömän jyrkän mäen pyörällä nousemaan.

21.8. torstai laivalle ja matkaan kohti Färsaaria

Sataa! Yllätys, yllätys. Aamulla herätyskello oli soimassa aikaisin, että ehtisimme vielä kalastella. Sade ropisi kuitenkin niin rankasti teltan kattoon ja makuupussissa oli ihanan lämmin olla, niin että ei millään malttanut nousta. Varsinkin kun tiesi ajovarusteiden olevan läpimärkiä. Mutta mikäs auttoi. Ylös oli kömmittävä eikähän se sitten niin kamalaa ollutkaan. Olin illalla irrottanut ajotakin ja -housujen vuorit, ja ottanut teltan "sisätelttaan" narulle, joten ne olivat lähes kuivat. Samoin kengät olivat ok. Onneksi tuli ostettua ennen reissua oikein kunnon vaellussaappaat. Ei ole pisaraakaan vettä päässyt kenkiin, ei edes jokien ylityksissä. Totta oli teksti oppaissa, joita lueskelin ennen lähtöä. Niissä sanottiin suoraan, ettei vanha kunnon Kontio-saapas ole Islantia varten, vaikka niillä Suomen lapissa pärjääkin. Täällä tarvitaan ehdottomasti lämpimät, vedenpitävät, ja nilkkaa voimakkaasti tukevat jalkineet. Eri asia on tietenkin, jos ajaa ainoastaan ympärystien asfalttia ja poikkeaa vain tien lähellä oleville nähtävyyksille. Ilma oli vaikkakin sateinen niin lämmin. Siispä aamupala poskeen ja pyörille. Kalastamaan emme enää siinä vaiheessa ryhtyneet. Tie oli mahdottoman hyvää ja tasaista soratietä, joten matka sujui ripeästi. Hetkessä olimme Egilstadirissa, josta yritimme löytää myymälän matkamuistojen ja tuliaisten ostoa varten. Vaan eipä ollut. Siispä joimme kahvit ja jatkoimme kohti Seyðisfjörðuria. Kaupungin ulkopuolella taulu tien vieressä näytti + 11 ^oC ja tuulta 6 m/s. Pari kilometriä eteenpäin oleva taulu puolestaan ilmoitti lukemiksi + 9 ^oC ja 11 m/s. Kyliä erottaville vuorille noustessa uskoi kyllä jälkimmäistä. Sen verran tuuli vispasi pyörää. Kun tuli vuoro laskeutua toista puolta alas satamakaupunkiin tuli vastaan sakea pilvi. Näkyvyys putosi muutamaan metriin, eikä tämä ole liioittelua. Yritin seurailla edellä ajavan auton takavaloja, mutta niitä ei näkynyt lainkaan jos jätti edes pienen turvavälin, joten annoin olla. Tuuli vemputti ja ravisteli pyörää, sade ja sumu pimensivät visiirin. Se oli pakko nostaa ylös ja sittenhän tietenkin menivät silmälasit läpinäkymättömään kuntoon. Huh huh. Sain kuitenkin kuin ihmeen kaupalla lasit nenänpäähän roikolleen ja visiirin pidettyä edes jonkin verran ylhäällä. Siitä raosta sitten tirkistelin missä tie mahdollisesti kulki. Ei tehnyt mieli ajaa reunalta alas kunnon pudotukseen. Keskiviivaakaan ei ollut tai näkynyt, joten ei läheskään aina tiennyt edes kummalla kaistalla oli. Vaan selvisihän sekin aina kun eteen ilmestyivät tyhjästä vastaantulijan valot. Siitä sitten kiireesti väistämään… Ja kun vielä ajattelee, että tie laski koko ajan reilusti alaspäin serpentiinimutkineen niin mitään hupiajelua se ei tosiaan ollut. Vaan loppuipa pilvikin aikanaan, joten ei muuta kuin huristamalla alas ja laseja kuivailemaan. Tungos satamaan oli kova, joten läksimme etsimään taas niitä tuliaiskauppoja. Yksi mahdollinen osuikin kohdalle, tosin ei sielläkään ollut niitä islantilaispaitoja yms., joten ne nyt kyllä jäivät ostamatta. Missä ihmeessä niitä myyviä liikkeitä oikein on? No Reykjavikissa ainakin, mutta senhän jätimme väliin. Päräytimme satamaan jonottamaan kaatosateessa. Lippuluukulla vielä edellämme ollut englantilainen pakettiautokuski päästi auton valumaan takaperin pyöriemme päälle, mutta onneksi ei tullut vahinkoa. Jarru löytyi törmäyksen jälkeen nopeasti, ja kun Ismo syöksyi autolle, tempaisi oven auki ja päästi koko voimavaroillaan kunnon suomalaisen perk….. karjaisun, niin hämmästyttävän sähäkästi oli paikalla myös tullivirkailija tarkistamassa, että mitään ei mennyt rikki. Autossa istuvan nuoren pojan huonoksi onneksi Ismo erehtyi tempaisemaan auki apukuskin oven (briteissä vasen ovihan on apukuskille). Ihme on jos ei penkki pojalta kastunut, Ismo kun ei tosiaankaan ole mikään pieniääninen kaveri. Viimein noin tunnin sateessa istumisen jälkeen pääsimme ajamaan laivaan. Ismo jäi kiinnittämään pyörät ja minä lähdin jo edeltä käsin hyttiin. Siellä kamat kuivumaan ja kuumaan suihkuun. Jäin hyttiin köllöttelemään kun Ismo lähti ostoksille. Oli tavannut jo autokannella Kreikkalaisen motoristin, joka oli ollut Islannissa kuukauden ja nyt jäämässä myös Färsaarille. Kaveri on ammatiltaan merimies, puhuu kuutta kieltä ja on kiertänyt moottoripyörällä Venäjää ja Alaskaa ja Etelä-Amerikkaa myöten vaikka missä. On asunut Japanissakin muutaman vuoden. Juttua siis piisasi. Heppu oli käynyt Suomessakin muutama vuosi sitten ja muisti päivän tarkkuudella mistä oli ajanut (mm. Orimattila tuli ulkomuistista tuosta noin vain.), paljonko bensa silloin maksoi jne. Ihme juttu. Laivalla kuulutettiin heti lähdön jälkeen turvaohjeet, joten odotimme matkasta tulevan myrskyisän. Ei moisia ohjeita tulomatkalla kuultu kertaakaan. Ja niin sitten kävikin. Isoja ovat aallot! Oli kuulemma oksennusastioitakin jaettu käytäville ja pöydille oleskelutiloissa vähän joka puolelle. Vielä minulla ei ole huono olo vaikka ei kai kaukaa hae. Ihme ja kumma niin ei kuitenkaan pelota laisinkaan. Syynä lienee ikkuna, josta näkee reilusti ulos ja aaltojen tulon. Tilanne olisi varmasti toinen ikkunattomassa hytissä. Nyt on oltu liikkeessä jo reilut kuusi tuntia ja vieläkin lokit seuraavat laivaa. Sumu on nyt melko tiheä, joten ei kai parempaa ilmaa ole luvassakaan. Laiva natisee, paukkuu ja ryskähtelee ankarasti. Aamulla kahdeksalta ollaan Tørshavnissa, joten enää vajaat 11 tuntia on keinuntaa edessä.

22.8. perjantai Färsaarilla

Herätys kello 5 aamulla. Piti ehtiä käydä ihanassa lämpöisessä suihkussa ja pakata taas kaikki kuivamassa olleet vaatteet uudelleen. Jostain piti kaivaa esiin Tanskan ja Färsaarten kruunutkin. Kuudelta piti luovuttaa hytti ja seitsemältä saavuimme Tørshavniin. Hytin luovutuksen jälkeen ehdimme hyvin käydä kahvilla laivalla. Saimme vielä kaksi kuppia yhden hinnalla, oli kassa mukavalla tuulella. Maihin päästyämme oli ensimmäinen tehtävä löytää pankkiautomaatti lisää rahaa saadaksemme. Täällä ei voi luottaa Visan käyvän joka paikassa, joten parempi varautua. Vaan eipähän ollut automaatit auki. Pitkän aikaa kiersimme kaupunkia hakien toimivaa automaattia. Samoissa puuhissa oli englantilainen mies, jolta alkoi pinna palaa, kun ei nostoa saanut tehtyä missään. Päräytimme takaisin satamaan ja sieltä neuvottiin satamassa oleva automaatti. Syy koneiden toimimattomuuteenkin selvisi. Automaatit ovat yön suljettuina ja avautuvat vasta kuudelta paikallista aikaa, siis kahdeksalta omaa aikaamme. Eipä muuta kuin odottamaan. Muitakin rahapulaisia oli jo jonossa, kun ilmeni, että juuri sataman automaatti oli kaiken lisäksi rikki. Kun ei auennut, niin ei auennut. Ja taas keskustan pankeille. Oma Visani oli reistannut jo Islannissa, kun yritin Seyðisfjörðurissa maksaa tuliaisia. Ismo maksoi kaiken omalla Visallaan, minun kun hylkäsi tapahtuman koko ajan. Nyt en saanut rahaa automaatista, joten soitto Luottokuntaan. Sain soitolla tietää, että he olivat sulkeneet korttini, kun epäilivät että se oli kopioitu tai varastettu. Olivat myös yrittäneet soittaa ja kun eivät saaneet yhteyttä (Islannissa on kenttää puhelimelle vain taajamien lähellä), pistivät kotiin kirjeen pikaisine yhteydenottopyyntöineen. Ilmeisesti toistuvat pienet bensaostoni Norjassa ja Islannissa herättivät epäilyt, joten luotto seis. Ei siinä mitään, asia selvisi nopeasti ja nyt kortti toimii taas. Hyvähän se on, että valvontaa on. Ei minulla ainakaan ole mitään sitä vastaan, että kortin luovuttaja palvelee myös tällä tavalla. Jos kortti olisi todellakin kopioitu, ilman sulkua olisi tullut kallis lasku maksettavaksi. Pankkiautomaatilta suuntasimme huoltoasemalle ja kun löysimme automaatillisen aseman, ei siinä kortinlukija toiminut… Hoh hoijaa. Täällä myös huoltoasemat ovat yön kiinni ja aukeavat aamulla vasta seitsemältä. Onneksi Ismo huomasi asemalla jo töissä olevan naisen ja koputteli ikkunaan. Saimme ottaa bensaa toisesta mittarista ja maksaa kassalle. Ostimme samalla myös vähän syötävää aamupalaksi. Ystävällistä oli palvelu kuitenkin, vaikka automaattien kanssa olikin harmia. Vihdoin viimein pääsimme siis matkaan. Suuntasimme kohti pohjoisempana olevaa Eustyroyn saarta, jota olimme ajatelleet kiertää tämän perjantain. Mutta täällä ovat etäisyydet niin pienen pieniä, että eipä mennyt kauaa, kun saari oli suurinpiirtein nähty. Kävimme yhdellä Shellillä "aamukahvilla" ja söimme leivät suunnitellen samalla päivän ohjelmaa uusiksi. Selväksi oli tullut, että kaikki kolme saarta, joille pääsi ilman lauttamatkaa, saattaisi ajamalla kiirehtimättä kiertää päivässä. Haimme siis nähtäviä kohteita ja mukavia kyliä, joihin poiketa. Varsinaiset nähtävyyspaikat yms. ovat täällä suurelta osin vaellusreittien päässä, ja niille emme aikoneet lähteä. Aikaa olisi pitänyt siihen puuhaan olla taas huomattavasti enemmän kuin yksi viikonloppu. Kävimmekin siis ajelemassa pikkukylissä sekä katsomassa keinuvia kiviä Oyndafjørdurissa. Muutama serpentiinimutkakin löytyi, joten ajaminen oli ihan mukavaa. Täällä tiet ovat hyväkuntoista asfalttia, joten ei kuin menoksi vain. Paikalliset tosin tuntuvat ajavan reilusti ylinopeutta ja jolleivät heti pääse ohitse roikkuvat peräpeilissä kiinni. Pyrimme jo ennen puolta päivää valitsemamme kylän Gjögv:n leirintäalueelle. Kylä on mukavan näköinen paikka, vain vajaat 60 asukasta. Saimme kuitenkin kuulla, että leirintäalue on jo tältä kesältä suljettu, joten jatkoimme matkaa Eiðiin, jossa nyt olemme. Tämä on vähän isompi kylä, lie reilut 600 asukasta. Löydettyämme leirintäalueen kävimme viereisessä hotellissa ilmoittautumassa ja sieltä kerrottiin heidän jos soittaneen alueen hoitajalle ja ilmoittaneen saapumisestamme. Miehen pitäisi tulla alhaalta kylästä käymään tässä leirialueella. Ei tosin vielä ole näkynyt, vaikka aikaa oli kulunut jo puoli tuntia. Pistimme siis teltan pystyyn ja läksimme etsimään kalapaikkaa heti syötyämme. Rantaan emme jyrkkien kallioitten kohdalla päässe, mutta aallonmurtajalta Ismo sai pari kalaa. Tosin emme niitä tunnistaneet. Toinen oli melko pieni, mutta toinen ihan reilun kokoinen. Molemmat päästimme takaisin mereen. Hassua näissä kalahommissa on, että turistioppaissa sanotaan kalastusvälineiden desinfioinnin olevan pakollista ja vielä kallistakin, mutta sataman tullissa ei asiasta ollut kuultukaan vaikka heidän pitäisi hoitaa desinfiointi. Pyysivät vain sanomaan turisti-infossa, että heitäkin tulisi kyllä informoida kyseisestä asiasta! Kalastuksen jälkeen palailimme leirintäalueelle kahvinkeittoon ja nyt olemme vain loikoilleet teltassa. Ilma täällä vaihtuu todella nopeasti auringosta sumuun ja sateeseen ja takaisin aurinkoiseksi. Leirintäalue sijaitsee aivan kylän ylälaidalla ja on vain muutama kymmenen metriä kanttiinsa. Kuitenkin on hyvät palvelut, wc, suihkut ja kuivatustilat vaatteille. Tilat sijaitsevat peltiparakeissa, jotka on ankkuroitu maahan valtaviin betonimöykkyihin sidotuilla vaijereilla. Taitaa tuolta lahdelta tuulla joskus melkoisen kovastikin.

23.8. lauantai kiertelyä ja kalastelua Färsaarilla

Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Eihän lomalla kiire saisi ollakaan. Islannissa piti vain kiirettä kun oli niin valtavasti nähtävää, että ei kovin kauaa voinut samassa paikassa oleskella, jos mieli nähdä edes murto-osan siitä mitä mieli. Yksi viikko on siellä aivan liian lyhyt aika nähdä juuri mitään. Laskeskelimme kolmen tai neljän viikon olevan ihanteellinen aika tutustua tuohon ihmeelliseen saareen. Meillä vain ei ollut mahdollista ainakaan tänä vuonna ottaa niin pitkää lomaa, kun nytkin reissuun kuluu laivamatkoineen kaikkineen kolmisen viikkoa. Ainoa mikä täällä nyt vaatii kelloa on kaupassa käynti. Ne kun ovat auki lauantaina klo 9-12 tai osa jopa 9-13. Ismo korjaili pakoputkensa sillä aikaa kun kävin kylässä ostoksilla viikonloppua varten. Nyt oli hyvä, että otettiin käteistä, kaupan kassa ei tiennyt lainkaan mikä Visa on. Kauppareissulla ihailin koiraa, joka istui kaupan oven vieressä tiiviisti seinässä kiinni ilman narua tai hihnaa. Samalla pärähti ohi avolava-auto valtavan suuressa heinälastissa… ja huipulla keikkuvan kasan päällä istui toinen koira tarkkaillen maailmaa ylpeän omistajan elkein… Ilma oli sumuinen, mutta leirintäalueen hoitaja (joka oli tullut viimein aamulla) sanoi, että Tørshavnissa paistaa aurinko, joten toivoa paremmasta on. Läksimme kohti Stremoyn saarta ja sieltä edelleen Vágariin. Oyrabakkissa poikkesimme huoltamolle ostamaan lisää uistimia eilen mereen jääneiden tilalle. Samalla juttelimme parin saksalaisen kalamiehen kanssa, jotka kertoivat Vestmannassa olevan voimalan ulosvirtauskohdan olevan hyvän kirjolohipaikan. Poikkesimme siis sinne ennen Vágarille menoa. Aurinkokin paistoi, joten mikäs oli ollessa. Kalaa emme saaneet, eivätkä kaksi muutakaan paikalla käynyttä kalamiestä. Tosin muutaman saaliin näimme hyppäävän, joten kyllä niitä paikalla oli. Eivät vain olleet syöntituulella. Siis matkaan kohti Vágaria. Ajoimme saaren tien päästä päähän ja näimme kauniit Mykenesin ja Tindholmurin sekä Gásholmurin saaret. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja maisema oli todella kaunista. Tullessa takaisinpäin ajoimme Miðvágurin laiturille kalaan. Siellä olimme nähneet ohi ajaessamme poikia kalastamassa, joten on luultavasti hyvä paikka. Melkein heti nappasikin oikea hirmuinen turska, mutta vaikka tuli melkein pintaan niin karkuun pääsi kuitenkin. Ainahan se karannut on se suurin. Kirkkaassa vedessä näkyi vain kuinka potkaisi ja sitten mentiin. Ismo sai pari pienempää kalaa ja minä pienen turskan, jonka päästimme takaisin. Siinä kalastaessamme tuli juttusille paikallinen laivuri, joka oli alun perin tanskalainen. Oli ollut Tanskan joukkueessa pelaamassa Helsingissä jalkapalloa -52. Osasi vieläkin suomea maagiset sanat: minä rakastan sinua. Viivyimme laiturilla melkoisen tovin ennen kuin lähdimme etsiskelemään jälleen leirintäaluetta. Totesimme paikallisen kalliiksi ja todella surkeaksi, joten ajoimme saman tien Tørshavniin ja jäimme tänne. Välimatkat ovat todellakin pieniä. Täällä on palvelut oikein erinomaiset ja siistit - miesten pesutiloja lukuun ottamatta. Matkalla tänne Ismo hävisi jälleen kerran takapeilistä jonnekin, joten jäin odottelemaan tien pieleen. Kun ei millään ruvennut miestä kuulumaan, piti kääntyä takaisin. Löysin hänet juttelemassa Stamattiksen kanssa, saman merimiehen, jonka oli tavannut laivalla. Päivä oli ollut todella kaunis, vain Vestmannassa ajaessamme jouduimme hetken huristelemaan sakeassa sumussa (pilvi). Sen sijaan pohjoisten saarten yllä näkyi edelleen synkkiä pilviä. Onneksi emme jääneet sinne.

24.8. sunnuntai viimeinen päivä Färsaarilla

Nukuimme aamulla taas tosi pitkään, koska ei edelleenkään ollut kiirettä mihinkään. Mietimme mitä tehdä ennen kuin luonnontieteen museo, jossa haluamme käydä, aukeaisi iltapäivällä. Koska aikaa oli siihen asti kuitenkin rajoitetusti, päätimme ajaa Tørshavnista pohjoiseen johtavaa 10-tietä, joka kulkee vuorilla kun uusi tie puolestaan seurailee rantaa. Tie olikin ehdottomasta ajamisen arvoinen. Näköalat olivat komeat, ihan toista kuin uudella tiellä. Tosin ymmärtää hyvin miksi tie on rakennettu uudelleen rantaan. Täällä kun tuulee ja on sumua, niin matkanteko voi olla todella hankalaa ja vaarallista vaikka tie on leveä ja asfaltti hyvä. Poikkesimme myös Sonnfellille johtavalle "vuoristotielle". Oli kapea yhden auton levyinen tie, mutta hyväkuntoinen. Sonnfellin korkeus on 749 m ja lähes huipulle asti pääsimme. Maisemat olivat mahtavat. Näkyi Vágarin saari ja kaksi lahtea kylineen. Putous reunalta alas oli uskomaton! Alue taisi olla sotilasaluetta, mutta eipä tullut kukaan pois häätämään. Muitakin turisteja tuli vastaan kun menimme tietä taas jo alaspäin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Poikkesimme vielä matkalla takaisin Tørshavniin Norðalurin ohi johtavalle tielle. Myös sieltä oli komeat näkymät Kolturille ja Hesturille. Hyvin petti silmän arviointikyky, kun lähdimme 10-tieltä kylää kohti. Matka alas rantaan näytti korkeuseroltaan melkoisen pieneltä, mutta niin vain oli välillä kovastikin hiusneulakurveja. Tørshavnissa teimme oikein kunnon ruoan keittiössä ja läksimme luonnonhistorialliseen museoon. Se on sunnuntaisin auki vain 2 tuntia, mutta koska englanninkieliset selostukset puuttuvat lähes kokonaan, aika riittää kyllä näyttelyn kiertämiseen. Mielenkiintoista kuitenkin oli. Museosta tultuamme päräytimme vielä kerran pyörät käymään ja läksimme Skálafjørðuriin kalastamaan. Siellä on silta Stremoylta Eysturoylle ja aiemmin tapaamamme saksalaiset kertoivat myös sen olevan hyvä kalapaikka. Tosin yritimme jo aamupäiväreissulla käydä uudelleen voimalaitoksella kalassa, mutta kesken kaiken matkalla muistin kelojen jääneen teltalle. Kalastelimme sillan alla melko kauan ja muitakin näkyi vastarannalla yrittelevän. Mitään emme kuitenkaan täältäkään saaneet. Kummaltakin kyllä karkasi yksi, mutta pääsin näkemään omani ja hyvä oli kun meni, oli sen verran sintti. Melkoisen äkisti virtaus yltyi todella kovaksi ja veneitäkin meni kovan virran aikana sillan alta. Luin myöhemmin, että paikassa on ilmeisesti maailman voimakkain vuorovesivirtaus. Siltä se kyllä tosiaan näyttikin. Rannalta löysin vielä todella kauniita helmiäissimpukoita ja -kotiloita ja keräsin niitä muutaman muistoksi. Teltalle palatessamme poikkesimme vielä Saksuniin. Tie kulki laaksossa vuorten välissä ja oli myös erilainen kuin ns. normaalit Färsaarten tiet. Se oli ylös-alas mutkalla kuin olisi yksin ravistanut pitkää mattoa. Välillä pitkiä suoria ja yhtäkkiä pari jyrkkää mutkaa. Ja tietenkin asfalttia. Koko saarilla olomme aikana emme löytäneet yhtäkään soratietä. Asfaltti oli kaikilla jopa yhden talon pihaan johtavilla tiellä. Eipä Saksunissakaan monta taloa ollut. Kaunis järvi ja merenlahti sieltä löytyi sekä erityisen kaunis kirkko ruohokattoineen. Viimein palailimme teltalle nukkumaan. Sää oli hyvä koko päivän.

25.8. maanantai jälleen laivaan ja kohti Bergeniä

Aamulla aikainen herätys, laiva lähtee puoli 9 paikallista aikaa. Kunnon aamupala ei maittanut, siispä joimme vain kahvit ja pakkasimme pyörät. Vielä ennen laivalle ajoa kävimme ostamassa Shelliltä eväät laivalle ja tankkasimme samalla pyörät. Tørshavn on tällä reissulla näkemistämme kaupungeista mielestäni ehdottomasti kaunein. Talot ovat lähes kaikki omakotitaloja ja jotenkin sopivat ympäröivään maisemaan. Vaikka keskustan kadut ovat kapeita, niin kaupungin läpi vie useampi iso katu, joita pitkin pääsee hyvin ihan lähelle määränpäätään. Kaupungin pohjoisosassa on vielä kumpuileva maasto lampaineen ja hanhineen. Eilen kun tulimme ajelemasta meni kukkokin komeasti tien yli suojatietä pitkin. Pääsimme nyt laivaan melkein heti ja itse asiassa olimmekin ensimmäiset sisään ajaneet. Eipä ole sitäkään sattunut ennen. Muuten tämä laivassa olo onkin odottelua ja oleilua. Kerran kävimme kahvilla ja Ismo jutteli jälleen kerran useamman tunnin ystävämme merimies-Stamattiksen kanssa, joka jäi Lerwickiin Shetlannin saarille. Ilma on hyvä. Meri lähes tyyni.

26.8. tiistai Norjassa

Yöllä laiva keinui taas jonkin verran, mutta ei mitään ihmeempää myräkkää. Vaahtopäitä näkyi silti vielä aamullakin melko reilusti. Söin kunnon aamupalan, Ismo loikoili pitempään sängyssä. Katsoimme uutiset ja sään televisiosta, eipä luvannut kaunista. Ennen hytin luovutusta kävimme vielä kahvilla ja pakkailimme pikkuhiljaa laukut. Hytin luovutuksen jälkeen istuimme käytävän nojatuoleissa odottamassa autokannelle pääsyä. Vaikka jouduimme lisäksi odottelemaan autokannella ulospääsyä vielä melkoisen tovin, olimme Bergenissä ulkona ennen kahta. Ajoimme Vossiin samaa tietä kuin olimme tulleet ja siitä käännyimme Hardangerin vuonon mukaan vähän etelään kohti Fosslia ja tunturiylänköä joka on Euroopan suurin. Maisemat vuonossa olivat komeat. Tosin myös jonkin verran ahdistavat. Kapea "ränni" johti korkeiden seinämien välistä aina vain eteenpäin. Enemmän täällä on kyllä omalla tavallaan katsottavaa kuin Färsaarilla. On vaihtelevaa kasvillisuutta ja vuoret karummat, rajummat. Otimme lautan vuonon yli Brunavikissa ja ajoimme Eidfjordin suuntaisesti. Todella korkea vesiputous nähtiin Vøringfossissa, joissa jälleen kerran joimme kahvit. Siitä alkoikin sitten tunturiylänkö. Ilma oli ollut oikein lämmin, mutta nyt näin korkealla oli todella viileää. Maisema oli karua kilometrikaupalla. Mökkejä ja turistirysiä kyllä oli säännöllisin väliajoin. Tie oli keskeltä uskomattoman liukas kun oli märkää ja toinen kaukana edellä ajavista rekoista vuoti dieseliä koko matkalle. Laskeuduimme jo reilusti alaspäin ja Haugastølin turistikeskuksessa Ismo meni sanomaan, että soittaisivat poliisille jotta rekka saataisiin pysäytettyä. Ottivat siellä asian vakavasti ja jo hetken kuluttua ajoimme pysäytetyn rekan ohi. Tosin paikalle ei ollut tullut poliisia vaan joku seuraavasta kylästä oli hoitanut homman. Joka tapauksessa nyt oli hyvä ajaa kun öljyä ei enää ollut tiellä. Geilossa käännyimme jälleen etelään aikeena ajaa Vudalenin kautta Drammeniin. Tie oli kaunista ja jatkoimmekin matkaa Rødbergin ohi ja jäimme joen rantaan tien viereen yöksi. Tieltä lähti pieni käyttämätön sivutienpätkä alas rantaan. Tie oli vitikistoinen, mutta aivan rannassa oli tasanne, johon juuri saimme teltan sopimaan. Yö oli rauhallinen ja paikka mukava, joesta saimme ruokavedetkin. Pistelimme iltaruuat parempaan talteen ja Ismo yritteli hetken kalaa.

27.8. keskiviikko Norjasta Ruotsiin

Aamulla oli mukava herätä kuivasta teltasta. Tosin sadepilvet häämöttivät tuloillaan. Siispä emme aikailleet vaan pakkasimme teltan suht nopeasti. Ja matka jatkui kohti Drammenia. Maisema alkoi olla tutun tavanomaista. Tosin talot täällä Norjassa ovat hyvin hoidettuja ja maisemaan sopivia, joten ei valittamista. Tuttuakin tutumpi sade sen sijaan oli alkanut ja jatkui ja jatkui. Drammenissa päätimme ajaa mieluummin etelään ja mennä lautalla Oslonvuonon yli, kuin ajaa moottoritietä Oslon kautta. Selvikistä ajoimme lautalle, joka huitaisi nopeasti vastarannalle Verkeniin. Siitä eteenpäin pääsimmekin tunnelia pitkin. Olipa jälleen ihanan kuivaa ja lämmintä kun tunneleita oli taas useita peräkkäin, osa melko pitkiäkin. Täällä tullitiet ovat ilmaisia moottoripyörille, joten niihinkään ei rahaa huvennut. Samoin oli muuten asia Färsaarilla. Nyt suunta kohti Tukholmaa. Momarkenissa pysähdyimme syömään oikein kunnon ruoan. Toisen kerran valmis ateria tällä reissulla. Sade oli syödessämme vihdoin viimein lakannut ja Ruotsin puolelle päästyämme alkoi aurinkokin pilkistellä. Ajoimme kohti Karlstadia ja juuri ennen sitä käännyimme pienemmille teille. Nyt olemme yötä mökissä Filipstadissa, jonkun verran Karlstadista koilliseen. Kylillä kävimme rahan nostossa ja hakemassa lehtiä luettavaksi.

28.8. torstai Tukholmaan ja ... laivaan

Aamulla aurinko paistaa! On lämmin! Lähdimme kiireettömästi matkaan kauniista ilmasta nauttien. Päivä oli rauhallista tasaista ajoa kohti Tukholmaa ja Sea Windiä, joka lähti satamasta 20.45. Tukholmassa meinasi loppua usko oikeasta suunnasta, kun kilometritolkulla ennen satamaa oli yksi ainoa kyltti näyttämässä tietä. Sen jälkeen ei mitään. Sitkeästi eteenpäin ajamalla ja sataman/kaupunginosan nimeä samalla etsien löytyi vihdoin oikea liittymä ja siitä sitten tie satamaankin. Laivajonossa oli vain pari autoa joten suurta ruuhkaa laivalle ei saapuessamme ollut. Paikalle tuli pikkuhiljaa lisää porukkaa, muutamia motoristejakin. Juttelimme lämpimässä illassa parin ruotsalaisen kaverin kanssa, jotka olivat todella kiinnostuneita reissustamme. Siinä jutellessa aika kului mukavasti. Vihdoin pääsimme laivaan ja pienen etsiskelyn jälkeen löytyi oikea hyttikin. Ja odotetusti suoraan lämpöiseen suihkuun, sieltä iltapalalle ja koisimaan. Haikea mieli, reissu lähestyy loppuaan.

29.8. perjantai kotiinpaluu

Herätys, aamupala, laukkujen pakkaus, laivasta ulos. Rutiinia. Kotimaassa ollaan. Pikkuteitä kierrellen kotia kohti. Vielä viimeisenä päivänä kävi haaveri, jota olimme varoneet koko viikon Islannissa. Onneksi kävi Ismolle, minä olisin ollut pellolla mukkelis makkelis kun eturengas tyhjeni aivan yllättäen. Läheiseltä maatilalta haimme apua ja siellä isä ja poika yrittivätkin auttaa painaen kompuralla ilmaa renkaaseen. Näytti siltä, että rengas oli vain nuljahtanut paikoiltaan eikä ollut onneksi rikki. Kompura oli kuitenkin sen verran heikkotehoinen, ettei jaksanut nostaa rengasta vanteelle. Siispä kahtapäällä minun pyörälläni reilun kymmenen kilometrin päässä olevaan mp-liikkeeseen, josta apu löytyikin. Rengas saatiin kuntoon ja pian se oli jälleen paikoillaan ja matka jatkui sujuvasti. Loppumatka meni kommelluksitta ja pian olikin tuttu piha edessä. Olimme jälleen yhtä kokemusta tai paremminkin satoja kokemuksia rikkaampia. Itselleni jäi sellainen tunne, että vaikka kaikki maat ovat omalla tavallaan käymisen arvoisia, on Islanti kaikista käymistäni luultavasti se ykköspaikka. Sinne on päästävä uudelleen!